Mediassa on nostettu esiin hankaliksi koetut vanhemmat ja heidän kohtuuttomat vaatimuksensa. Tämä keskustelu toistuu lähes joka syksy koulujen alkaessa.
Julkisessa keskustelussa on todettu myös, että suurin osa opettajien kohtaamista vanhemmista on aivan tavallisia, yhteistyökykyisiä ja lapsensa parasta ajattelevia vanhempia. Samanlainen kuva piirtyy Vanhempien barometristä (2025), johon vastasi yli 11 000 vanhempaa. Sen mukaan 98 prosenttia vanhemmista arvostaa opettajien tekemää työtä ja pitää kodin ja koulun yhteistyötä tärkeänä.
Yksittäiset ylilyönnit ovat todellisia, eikä opettajien tarvitse sietää epäasiallista käytöstä tai kohtuuttomia vaatimuksia. Näiden vanhempien kanssa tulisi käydä mieluimmin kasvokkainen keskustelu kodin ja koulun vastuista rakentavassa hengessä.
Samalla on tärkeää tunnistaa, ettei kaikki vanhempien vaatiminen ole kohtuutonta. Jos vanhempi kysyy, miksi lapsi ei saa tarvitsemaansa tukea, miksi kiusaamiseen ei ole pystytty puuttumaan tai mistä saa apua koulusta pois jäävälle lapselle, kyse ei lähtökohtaisesti ole hankalasta asiakkaasta. Kyse voi olla huolestuneesta vanhemmasta, joka yrittää kantaa vastuutaan tilanteessa, jossa hän ei välttämättä edes tiedä, kenen puoleen pitäisi kääntyä.
Tuen kohdalla huolelle on myös perusteita. Vanhempien barometrissa vain 55 prosenttia tukea saavien lasten vanhemmista piti lapsensa saamaa tukea riittävänä. Vanhemmat kuvasivat myös tilanteita, joissa tuen saaminen riippuu liikaa heidän omasta aktiivisuudestaan ja siitä, osaavatko he sitä vaatia. Vanhempien toive ei barometrin perusteella ole ”palvelkaa meitä enemmän” vaan ”keskustelkaa kanssamme”.
Vanhempi ei ole koulun asiakas eikä opettaja perheen palveluntuottaja. He ovat lapsen ympärillä olevia aikuisia, joilla on erilaiset tehtävät mutta yhteinen tavoite: lapsen oppiminen, hyvinvointi ja turvallinen koulunkäynti.
Kaikki kodin ja koulun väliset ongelmat eivät myöskään ratkea opettajan ja vanhemman välillä. Lapsen vaikeassa tilanteessa tarvitaan usein koulun eri ammattilaisten ja muiden palvelujen yhteistyötä. Jos vastuut ja palvelupolut ovat epäselviä myös ammattilaisten välillä, ei ole yllättävää, että ne näyttäytyvät epäselvinä vanhemmalle.
Samalla olisi syytä pohtia, millaista kuvaa jatkuva puhe ”vaativista vanhemmista” rakentaa kodin ja koulun suhteesta. Jos yhteistyöstä puhutaan julkisuudessa ennen kaikkea konfliktien kautta, lähtökohdaksi voi vähitellen muodostua luottamuksen sijaan epäluulo. Yhteistyössä on paljon sellaista, mikä toimii hyvin – ja juuri näitä onnistumisia olisi tärkeää tehdä näkyviksi.
Se ei tarkoita, etteikö yhteistyössä olisi kehitettävää. Päinvastoin. Kodin ja koulun yhteistyön pelisäännöistä pitäisi keskustella nykyistä avoimemmin jo lukuvuoden alussa. Mitä koululta voi odottaa? Mikä kuuluu kodin vastuulle? Mistä asioista vastaa lapsi tai nuori itse? Milloin ja miten opettajaan kannattaa olla yhteydessä – ja keneen vanhempi ottaa yhteyttä silloin, kun asia ei kuulu opettajan ratkaistavaksi?
Selkeät pelisäännöt suojaavat myös opettajan työtä. Kodin tehtäviä ei voi ulkoistaa koululle, mutta koulunkaan vastuuta opetuksesta, turvallisesta oppimisympäristöstä ja oppimisen tuesta ei pidä siirtää kodeille.
Vanhempi ei ole koulun asiakas eikä opettaja perheen palveluntuottaja. He ovat lapsen ympärillä olevia aikuisia, joilla on erilaiset tehtävät mutta yhteinen tavoite: lapsen oppiminen, hyvinvointi ja turvallinen koulunkäynti.
Sari Haapakangas
Erityisasiantuntija
Suomen Vanhempainliitto ry