Maailman paras ope, vanhempi tai isovanhempi – mahdollista vai mahdotonta?

Merja Männikkö

Kirjoittaja on oululainen luokanopettaja (KM), vapaa toimittaja (Medianomi AMK) ja esikoiskirjailija. Hän on toiminut kulttuurihyvinvointiyhdistys Esteetön ry:n aktiivijäsenenä vuosina 2011–2024. 

”Koulupäivän jälkeen, kun oppilaat ovat jo lähteneet kotiin, löydän työpöydältäni oppilaani sydänpiirustuksen ja pienen viestin, jossa lukee: maailman paras ope. Liikutun viestistä. Se saa aikaan sydämessäni lämpimän helähdyksen! Olen onnistunut jossain.”

(ote Männikön esikoisteoksesta)

Tämä oppilaani palaute kantaa minua työssäni. Uskon, että pieni ekaluokkalainen on vilpitön ja pyyteetön palautteessaan. Pohtiessani yli 30-vuotta kestänyttä opettajauraani voin kiitollisena todeta, että lapset ja nuoret opettavat minulle edelleen päivittäin läsnäolon hienoa taitoa ja aitoa kanssakäymistä. Me aikuiset emme aina pysty samaan kiireen ja suorittamisen maailmassa. Puhumattakaan somemaailmasta, mikä on ihan oma lukunsa pohdittaessa tunne- ja vuorovaikutustaitojemme hupenemista tässä ajassa.

Ihmisenkokoisessa koulussa, pienessä lähikoulussa opettajan on mahdollista tuntea kaikki oppilaansa nimeltä ja kysyä heidän kuulumisiaan välitunnilla.

Ihmisenkokoisessa koulussa, pienessä lähikoulussa opettajan on mahdollista tuntea kaikki oppilaansa nimeltä ja kysyä heidän kuulumisiaan välitunnilla. Kun koulun aikuisilla on inhimillinen määrä työtä, on ilo työskennellä. Kiireettömyys heijastuu toisten huomioonottamiseen positiivisesti. Silloin kuuntelu, kiitos ja rakentava palaute ovat luonnollinen osa koulun toimintakulttuuria. Kauniit sanat lisäävät lämpöä ja turvallisuuden tunnetta koulussa vaikeinakin aikoina.

Joitakin vuosia sitten ehdotin ekaluokkalaisilleni Villit Virkkaajat -kerhoa, koska he pitivät yli kaiken sormivirkkaamisesta. Kun luin heille ääneen kirjaa, he virkkasivat. Kun tunnista jäi ylimääräistä aikaa, he kaivoivat virkkauksensa esiin. Jokaisella kerhokerrallamme päätimme kutsua yhden isovanhemman mukaan.

Teimme käsitöitä yhdessä, juttelimme ja nautimme toistemme seurasta. Keskityimme yhteen asiaan ja olimme toisillemme läsnä. Saimme lopulta yhdistettyä tuotoksemme isoksi keräksi. Kun kerimme sen auki, ulottuivat ketjusilmukkavirkkaukset omasta luokasta liikuntasaliin asti. Hip Hurraa!

Kokemuksesta vakuuttuneena totean, että jokaiseen koulupäivään tarvitaan ripaus luovuutta ja leikkiä, muuten koulutyö voi muodostua liian puuduttavaksi.

jokaiseen koulupäivään tarvitaan ripaus luovuutta ja leikkiä, muuten koulutyö voi muodostua liian puuduttavaksi.

Villit virkkaajat -kerholaiset käyttivät lopulta virkatun kerän punaisen lastenkeinun eli ”Tulevaisuuden keinun” tuunaamiseen. Ekaluokkalaiset keksivät tämän hienon nimen keinulleen itse. Kun kerhotaipaleemme tuli keväällä päätökseensä, antoivat isovanhemmat mukavaa kirjallista palautetta kerhosta:

” Olipa iso ilo sukeltaa lasten maailmaan. Turvallisia koulupäiviä teille jokaiselle!”

”Pidän tärkeänä isovanhemmuutta ja lasten mukana elämistä. Mummun osa on ihana.”

Tulevaisuuden keinu pääsi lopulta Lennokkaasti keinuen -näyttelyyn Oulun taidemuseolle vuonna 2015. Oli upeaa osallistua oppilaiden kanssa näyttelyn avajaisiin.

Niinhän se vain on, että jokainen voi olla maailman paras ope, maailman paras vanhempi, maailman paras isovanhempi tai muu tärkeä aikuinen lapselle ja nuorelle antaessaan hänelle aikaansa, jakamatonta huomiotaan ja ennen kaikkea rakkautta ja välittämistä.

Samuli Putro laulaa koskettavasti ”Älkää unohtako toisianne” -kappaleessaan:

” Yhdessä hetkessä lausuttu kiitos voi kaikua kuukausia!”

Tätä Putron elämänohjetta olen viljellyt vuolaasti viimeaikaisissa keskusteluissani ihmisten kanssa. Tiedän, että lähellämme on ihmisiä, jotka ansaitsevat nimensä eteen maailman paras -etuliitteen.

Välitetään toisistamme!

Merja Männikön esikoisteos Maailman paras ope – Luovan ja herkän naisen työelämähavaintoja ilmestyi tammikuussa 2024 (MomentumKirjat).