Jouni Koponen on Vallilan ala-asteen rehtori Helsingissä. Työssään hän pohtii erityisesti koulun yhteisöllisyyttä, kodin ja koulun yhteistyötä sekä sitä, miten koulu voisi olla nykyistä vahvemmin osa omaa aluettaan ja yhteisöään
Kodin ja koulun yhteistyöstä puhuttaessa mieleen tulevat helposti Wilma-viestit, vanhempainillat ja yhteydenpito silloin, kun lapsen koulunkäynnissä on jotakin selvitettävää. Ne ovat tietysti tärkeitä asioita, mutta olen viime aikoina pohtinut yhä enemmän sitä, mitä muuta koulu voisi olla kuin koulu – ja miten koulu voisi samalla tukea vanhemmuutta.
Voisiko koulu olla nykyistä vahvemmin ja uudella tavalla myös osa oman alueensa yhteisöä: aktiivinen toimija, joka tuo yhteen lapsia, vanhempia, koulun henkilöstöä ja muita alueen toimijoita? Muistatteko ne vanhat kyläkoulut, jotka olivat koko kylän kokoontumispaikkoja!
Meillä Vallilan ala-asteella olemme yrittäneet tarkastella kodin ja koulun yhteistyötä ennen kaikkea toimintakulttuurin ja asenteen kautta. Hyvä yhteistyö ei synny vain yksittäisistä tapahtumista tai tempauksista, vaikka niilläkin on oma paikkansa. Olennaisempaa on se, millaisena koulun ja kodin suhde nähdään arjessa: haluammeko aidosti tuntea toisemme, kuulla toisiamme ja tehdä asioita yhdessä?
Tavoitteena on, että yhteistyötä ja luottamusta rakennetaan myös silloin, kun kaikki on hyvin. Pienillä kohtaamisilla on tässä suuri merkitys. Jos vanhempi käy koululla vain vanhempainillassa tai silloin, kun lapsesta ollaan huolissaan, koulu jää helposti etäiseksi. Kun koulussa voi joskus käydä kahvilla, seurata oppituntia, verkostoitua muiden vanhempien kanssa, osallistua yhteiseen draamalliseen vanhempainiltaan lähiteatterissa tai järjestää muuta yhteistä toimintaa, suhde muuttuu vähitellen.
On paljon helpompi etsiä yhdessä ratkaisuja, jos suhde ei ala vasta siinä hetkessä, kun jokin on mennyt vaikeaksi.
Hyvät välit eivät tarkoita sitä, että koulu ja koti olisivat aina automaattisesti kaikesta samaa mieltä. Kasvatukseen ja koulunkäyntiin kuuluu väistämättä myös tilanteita, joissa näkemykset, toiveet tai odotukset hankaavat toisiaan vasten. Juuri silloin aiemmin rakennettu luottamus on arvokasta. On paljon helpompi etsiä yhdessä ratkaisuja, jos suhde ei ala vasta siinä hetkessä, kun jokin on mennyt vaikeaksi.
Siksi ajattelen, että luottamusta kannattaa rakentaa ennen kuin sitä tarvitaan.
Vanhemmat ovat voimavara
Koululta odotetaan nykyään paljon. Sen pitäisi opettaa, kasvattaa, tukea hyvinvointia, ehkäistä kiusaamista ja yksinäisyyttä sekä opettaa valtava määrä elämässä tarvittavia taitoja. Moni näistä tehtävistä kuuluu koululle, mutta koulu ei voi kasvattaa lasta yksin.
Tämä ei tarkoita vastuun pallottelua kodin ja koulun välillä. Ajattelen, että meidän pitäisi päästä kodin ja koulun vastakkainasettelusta kohti vahvempaa kasvatuskumppanuutta. Parhaimmillaan koulun ympärille rakentuu yhteisö, jossa aikuiset kantavat vastuuta lapsista yhdessä. Siksi vanhempia ei pitäisi nähdä vain tiedotteiden vastaanottajina tai koulun järjestämän toiminnan yleisönä. Heillä on osaamista, kokemusta, verkostoja ja halua tehdä asioita lasten hyväksi.
Olemme pohtineet myös vanhempainiltojen roolia uudelleen. Pelkän tiedon jakamisen sijaan olemme siirtäneet käytännön infot Teamsiin ja pyrkineet käyttämään yhteiset tapaamiset asioihin, joissa kasvokkainen kohtaaminen tuo oikeasti lisäarvoa. Kun ihmiset tulevat samaan tilaan, syntyy jotakin sellaista, mitä ei voi rakentaa pelkillä viesteillä: tuttuutta, luottamusta ja tunnetta siitä, että olemme samalla puolella.
Yksi esimerkki tästä on teatterimuotoinen vanhempainilta, jossa kasvatukseen, koulunkäyntiin ja vanhemmuuteen liittyviä tilanteita käsitellään yhteisten teemojen kautta draaman keinoin. Tarkoituksena ei ole tarjota valmiita oikeita vastauksia, vaan synnyttää keskustelua ja antaa tilaa erilaisille näkökulmille. Samalla vanhempainilta voi parhaimmillaan myös vahvistaa vanhemmuutta: vanhemman ei tarvitse jäädä yksin omien kysymystensä kanssa, vaan hän voi huomata kuuluvansa yhteisöön, jossa samoja asioita pohditaan yhdessä.
Ajattelen, että juuri tällaisissa kohtaamisissa rakennetaan kodin ja koulun yhteistyön tärkeintä perustaa. Kun opettajat, vanhemmat ja koulun muu henkilöstö tulevat toisilleen tutuiksi myös ilman ongelmatilannetta, myöhemmissä haastavissa kohdissa on helpompi puhua suoraan, kuunnella toista ja etsiä ratkaisuja yhdessä. Parhaimmillaan syntyy kokemus siitä, että olemme vetämässä samaa köyttä, vaikka roolimme ja näkökulmamme välillä olisivatkin erilaisia.
Lukeminenkin tarvitsee yhteisöä
Lukeminen on hyvä esimerkki asiasta, jossa koulu ja koti tarvitsevat toisiaan. Koulussa voimme lukea, tarjota kiinnostavia kirjoja ja rakentaa lukemista arvostavaa kulttuuria. Mutta lukeminen rakentuu myös arjen tavoista kotona: näkeekö lapsi aikuisia lukemassa, puhutaanko kirjoista, käydäänkö kirjastossa ja löytyykö kirjalle joskus tilaa muiden ärsykkeiden keskellä?
Tässäkään ratkaisu ei ole se, että koulu kertoo koteihin, mitä niiden pitäisi tehdä. Kiinnostavampaa on pohtia yhdessä, miten lukemisesta voisi tulla koko yhteisön asia. Vanhemmat voivat suositella kirjoja, kertoa omista lukumuistoistaan, tulla lukemaan lapsille tai olla mukana rakentamassa koulun lukemisen kulttuuria. Yhteisiä tapoja voisi keksiä rohkeastikin: entäpä vaikka kodin ja koulun yhteinen lukupiiri, jossa lapset, vanhemmat ja koulun aikuiset olisivat kaikki saman klassikkokirjan äärellä?
Samalla koulu voi parhaimmillaan tarjota myös vanhemmille paikan kohdata toisiaan, jakaa kokemuksia ja huomata, ettei vanhemmuuden kysymysten kanssa tarvitse olla yksin.
Yhteisöllisyys syntyy lopulta siitä, että ihmiset tuntevat toisensa, kohtaavat myös ilman virallista asiaa ja kokevat kuuluvansa samaan porukkaan. Yhteisöllisyys rakentuu samoin kuin luottamus ihmisten välille – vähitellen arjen kohtaamisista, dialogista, kokemuksesta, että tänne on helppo tulla ja täällä minua kuunnellaan. Samalla koulu voi parhaimmillaan tarjota myös vanhemmille paikan kohdata toisiaan, jakaa kokemuksia ja huomata, ettei vanhemmuuden kysymysten kanssa tarvitse olla yksin. Ehkä kodin ja koulun yhteistyön tärkein tavoite onkin hyvin yksinkertainen – vanhemmalle syntyy tunne, että tämä on myös meidän koulumme. Ja ehkä juuri siitä alkaa myös vastaus kysymykseen, mitä muuta koulu voisi olla kuin koulu – paikka oppimiselle, mutta samalla yhteisö, joka rakentaa yhteyttä lasten ympärillä olevien ihmisten välille.