Antti Maunu on sosiologian dosentti, työnohjaaja ja organisaatiokonsultti. Hän on työskennellyt opiskelijoiden ja organisaatioiden hyvinvoinnin parissa 20 vuotta, tuhansia kohtaamisia ja satoja julkaisuja. Maunun työssä tieteellisyys yhdistyy arkeen ja pyrkimykseen parantaa asioita.
Nuorisobarometri 2025 kertoo, että nuorten turvattomuuden ja epäluottamuksen kokemukset ovat kasvussa. Vain 17 % nuorista suhtautuu optimistisesti maailman tulevaisuuteen, kun vuonna 2021 osuus oli 39 %. Joka toinen nuori suhtautuu pessimistisesti maailman tulevaisuuteen.
Tulokset ovat virittäneet aiheellista keskustelua. Kun julkisuudessa keskustellaan yhteiskunnallisista epäkohdista, yleensä kaikki ovat samaa mieltä ongelman vakavuudesta. Kaikki haluavat muuttaa tilanteen.
Sitten nousee kysymyksiä konkreettisista toimista ja vastuusta. Alkaa pallottelu. Koulun pitäisi, viranomaisten pitäisi, vanhempien pitäisi, yhteisön pitäisi, kaikkien pitäisi. Samalla aletaan kysellä, miksi muutosta ei ole jo tapahtunut, vaikka pitäisi.
Seuraavaksi alkaa syyllisten etsintä. Kasvattajat itse vetoavat ulkoisiin tekijöihin, usein resurssien vähyyteen. Ei ole aikaa, työntekijöitä, osaamista, psyykkisiä voimavaroja. Nuorilla on puhelimet, murrosiät ja muut mihin on vaikea vaikuttaa.
Ne, jotka eivät itse kasvata juuri nyt, vetoavat kasvattajiin. Asenteesta se on kiinni. Ei ennenkään ollut mitään resursseja eikä puhelimia, sitä piti vain kasvattaa. Puhelimet ja resurssit otetaan pois, jos niistä tulee ongelmia.
Tuore Vanhempien barometri tuo uuden suunnan tähän keskusteluun. Se osoittaa, että vanhemmat haluavat tehdä enemmän ja säännöllisempää yhteistyötä koulujen ja oppilaitosten kanssa. Vastuun pallottelun sijaan suomalaiset vanhemmat haluavat jakaa vastuuta.
Yhteisen vastuun kantamiseksi vanhemmat haluavat pitää yhteyttä oppilaitosten kanssa. Vanhemmat haluavat aina välillä tavata koulun väkeä. Jutella ja sopia yhdessä nuortensa asioiden hoitamisesta. Kuulla, mitä he voisivat itse tehdä koulun näkökulmasta nuorten opiskelun ja oppimisen eteen.
Yksinkertaisuudessaan tämä on varsin vallankumouksellinen siirto. Ihmiset haluavatkin toimia toistensa kanssa nuorten ja tulevaisuuden yhteiskunnan hyväksi. Siirtyä yhteiseen rakentamiseen ongelmien ja syyllisten etsimisen sijasta.
Yhteiskunta näyttää olevan vanhempien ja vanhemmuuden osalta muuttumassa. Vanhemmat eivät enää odota kuluttaja-asiakkaina, että koulu tai joku muu hoitaa heidän nuorensa. Vanhemmat tietävät, että vastuu nuorista on aina sillä, kenen edessä nuori on juuri nyt. Koulussa se on opettajilla, ohjaajilla ja opiskelijahuollolla. Kotona se on vanhemmilla. Jotta yhteispeli onnistuisi, tarvitaan yhteistyötä, vastuun työnjakoa. Se taas edellyttää kontakteja, neuvottelua, sopimista.
Vanhemmat ovat myös huolissaan nuorista ja heidän tulevaisuudestaan. Vanhemmat näkevät nuorissaan saman, minkä Nuorisobarometri osoittaa. Siksi vanhemmat haluavat vahvistaa nuorten tukea, turvaverkkoja ja turvallisia teitä omaan elämäänsä. Vanhemmat ovat valmiita tekemään siinä oman osansa. Mutta he eivät voi kävellä oppilaitoksiin noin vain, kutsumatta.
Jos yhteiskunta haluaa vahvistaa luottamusta, tehokas ja toimiva tapa on valaa kestävät rakenteet vanhempien ja oppilaitosten yhteistyölle. Niitä ei nimittäin oikein ole. Varsinkin toisella asteella vanhempien kasvatusyhteistyö oppilaitosten kanssa on sattumanvaraista ja paljolti piilossa. Vai löytyykö jostain rehtori, opo tai opettajatiimi, joka näyttää koko maalle toimivat piirustukset?
Tässä kohtaa olisi helppo palata pallotteluun ja sormella osoitteluun. Kenen pitäisi ottaa vastuulleen yhteistyö ja sen suunnittelu? Opettajien, viranomaisten, vanhempien, kaikkien? Miksi juuri minä en juuri nyt pysty, ja kyllä sinun pitää pystyä, koska se on vain asenteesta kiinni?
Tätä veivaamista Vanhempien barometri ei halua. Sen sijaan raportissa on lukuisia konkreettisia, helposti ja pienin kustannuksin toteutettavia yhteistyön sekä -vastuun muotoja. Niihin luulisi perehtyvän jokaisen päättäjän rehtoreista kunnanvaltuutettuihin ja ministeriöihin asti. Niissä on ratkaisuja, toivoa tulevaan ja oma-aloitteista toimeliaisuutta.
Luottamusta ja turvaa voi rakentaa lukemattomilla tavoilla. On turhaa ja harhaanjohtavaa väitellä, miten sitä pitäisi tehdä ja kenen. Tärkeintä on, että sitä tehdään ja että kaikki tekevät. Kaikkien panos yhdistyy, kun niistä neuvotellaan ja sovitaan.
Tutustu toisen asteen Vanhempien barometriin täällä.