Kasvun ihmeen äärellä

Eeva Takala

Kirjoittaja on aktiivinen vanhempaintoimija Jyväskylästä.


Tuulinen kevätpäivä. Äitienpäivän väriloisto kukkapuodin edessä. Luontopolun varrella maasta pilkistävä kasvun alku. Pihoillaan ahertava uskonlahko, joka ei väsy edistämään jokavuotista kasvun ihmettä. On siis kevät – mutta erikoisen ihmeellinen…

Poikkeustilanne vaatii poikkeustoimia. Äitienpäivän kunniaksi pienet päivänokoset kotisohvalla. Viime aikoina olen antautunut sen kutsuun jopa niin, että muut perheenjäsenet ovat sen huomanneet: ”Hyvä mamma, osaat ottaa rennosti!” Reilut parikymmentä vuotta onkin tullut hoettua mantraa, että joka sohvaan lankeaa, se siihen jää. Ehkä on aika oppia uutta ja ottaa käyttöön hyviä käytänteitä, vaikkapa sunnuntain sohvahetki. Sieltähän voi versoa jotain uutta, näennäisestä tekemättömyydestä.

Tuuli kolauttaa parvekelasitusta, liput liehuvat ja nostan itseni pystyasentoon. Termarista tilkka inspiraatiokahvia ja kirjoittamaan. Ei omia ajatuksia, mutta jotakin mitä haluan jakaa muillekin.

Viime päivinä on mielessäni pyörinyt muutama vuosi sitten lukemani Alice Gopnikin kirja Puuseppä vai puutarhuri, joka liikautti myös omaa ajatustani ja vahvisti omaa kasvatusfilosofiaani. Ehkä hienolta kalskahtava sana, mutta kyllä kai meillä kaikilla joku sellainen ajatus kasvamisesta ja kasvamisesta on, jota osaamme sanoittaa ainakin kysyttäessä tai joka toimissamme pilkahtaa.

Amerikkalaisen psykologin teoksen kärkevin kannanotto suuntautuu vanhemmuusajatteluun, jossa lasten kasvatuksella tähdätään menestykselliseen tuotokseen: oikeanlaiset vanhemmat saavat oikeanlaisen lapsen, ja hänestä myös tulee aikanaan oikeanlainen aikuinen. Kirjailija toteaa, ettei tämä välttämättä ole parantanut lasten eikä aikuisten elämää. ”Yrityksestä tehdä lapsista kelvollisia aikuisia on tullut keskiluokkaisille aikuisille loputon ahdistuksen, syyllisyyden ja turhautumisen lähde.”

Gopnik rinnastaa kasvatusoppaiden ja dieettikirjallisuuden – jos kirjat todella toimisivat ihmisten elämänhallinnan apuna, ne olisivat aikaa sitten tehneet itsestään tarpeettomia. Meillä ei tietenkään eletä kuin Uudella mantereella, mutta käsi sydämelle, emme liene täälläkään immuuneja tuolle tuloksellisuusajattelulle.

Kodin Kuvalehden uusimmassa numerossa Sinikka Aapola-Kari antaa neuvoksi aikuisille, että saisimme lopettaa nuorten niskaan hengittämisen: ”Jokainen nuori kasvaa ja kehittyy omalla tavallaan ja omassa tahdissaan. Kaikkien ei tarvitse kiihdyttää samaan aikaan samalla kiitoradalla”. Mistä saamme jaksavia ja palautumiskykyisiä työntekijöitä ja työelämän uudistajia, jos lukiolaisemme palavat loppuun jo ennen valkolakkia? Ja miten jaksamme kannustaa niitä nuoria, jotka kitkuttelevat perusopetuksen läpi saamatta muuta kuin osaamattoman ja osattoman evvk-identiteetin?

Mitä kasvattaminen oikeastaan on? Miksi siihen ryhdytään ja mihin sillä pyritään? Miten mitataan sitä, milloin kasvatustyö on onnistunut? Miten aikuiset ja lapset eroavat toisistaan – ja mikä on tämän eron merkitys ihmiskunnalle? Miten lasten erilaisuus on ymmärrettävissä ja miten sitä pitäisi käsitellä?

Erilaisuus on siis paitsi usein väitettyä rikkautta, myös ihmiselämän kannalta välttämätöntä.

Ainakin itselleni olivat hyviä muistuttajia ja jopa lohdun tuojia kirjan kuvaukset siitä, miten lasten merkitys ja kehityksellinen tehtävä onkin luoda ympärilleen epäjärjestystä, satunnaisuutta tai kohinaa. Totisesti! Evoluutiobiologiaan perustuvat selitykset siitä, miten evolvabiliteetti on lajin kehittymisen edellytys, auttaa ymmärtämään sitä, että omatkin lapset tuntuvat olevan välillä kuin vieraalta planeetalta ja tunnistettavasta ulkonäöstä huolimatta sisarukset eroavat toisistaan monissa asioissa. ”Ihmiset tuottavat hyvin muuntelevia, arvaamattomia lapsia, joilla on yksilöllinen luonteenlaatu ja yksilölliset kyvyt, vahvuudet, heikkoudet, tiedot ja taidot. Tästä on ollut ihmislajille hyötyä samaan tapaan kuin muuntelukykyisille bakteereille. Tämän muuntelun ansiosta kykenemme sopeutumaan yllättäviin kulttuurin ja ympäristön muutoksiin.” Erilaisuus on siis paitsi usein väitettyä rikkautta, myös ihmiselämän kannalta välttämätöntä.

Gopnik pohtii paljon myös koulun merkitystä lapsuuden muovaajana. Maailmassa, jossa koulunkäynti on avain monenlaiseen menestykseen, vanhemmuus väistämättä keskittyy koulumenestyksen varmistamiseen. Kirjoittaja pitää harhaanjohtavana ajatusta, että opetus muovaa lapsesta tietynlaisen aikuisen. Paikoin hän onkin varsin kriittinen todetessaan, että koulussa osataan parhaiten opettaa lapset käymään koulua. Gopnik kysyy: ”Onko silloinkaan kun kyse hyvin menestyvistä oikeastaan loistoajatus lähettää lapsia kouluun vain oppimaan koulunkäyntiä?” Hänen mukaansa kaikilla lapsilla on halu ja tarve ymmärtää maailmaa.

Gopnik tarkastelee myös  tarkkaavuuden ja sen ongelmien merkitystä yksilölle ja yhteisölle.  Jos koulu ajatellaan laitokseksi, jonka tarkoitus on tuottaa tietynlaisia lapsia, erilaisuus on heikkous eikä vahvuus. Perinteinen koulunkäynti edellyttää varsinkin huomion suuntaamista kapealle alalle, esimerkiksi opettajan puheeseen. Tällainen kapea-alainen huomion kiinnittäminen tuntuu ilmiselvältä kaiken oppimisen edellytykseltä.

Lapsilla on mahdollisuus onnistua tavoilla, joita me vanhemmat emme edes voi ennustaa tai kuvitella. Aivan samalla tavalla, kuin puutarhan hoidossa, voi joskus yllättyä perusteellisesti.

Kapeampi huomiokyky saattaa olla osa aikuistumista, mutta laaja huomiokyky on osa nuoruutta, sitä ei tarvitse korjata.  Alice Gopnik toteaa, että esimerkiksi ADHD:hen pitäisi suhtautua yhtenä piirteenä tarkkaavuustyylien jatkumolla, eikä isorokon kaltaisena sairautena. Joillakin lapsilla ei ole vaikeuksia saavuttaa jopa ”luonnotonta” keskittyneisyyttä, jotkut eivät pysty keskittymään ollenkaan, useimmat ovat jossain tällä välillä. Tällainen vaihtelu ei haitannut metsästäjä-keräilijöitä, laajempi huomiokyky saattoi olla jopa eduksi metsästäjälle.

Anders Hansenin Aivovoimaa-kirjasta muistuu tähän yhteyteen innostava ajatus, että ilman näitä huonoja keskittyjiä ihmiskunnan elinkaari olisi voinut olla huomattavasti lyhyempi. Hehän ovat olleet niitä valppaita jokaiseen rasahdukseen havahtujia, jotka ovat kenties pelastaneet muidenkin henkiä pedoilta. Ja osa heistä pelottomia uusia paikkoja valloittaneita veitikoita, jotka ovat löytäneet myös ravintoa muita paremmin.

Kirjassa nostetaan leikki ja lukeminen tärkeiksi asioiksi. Ihmisyhteisö ei tule toimeen ilman kuvittelukykyä. Oppiaksemme meidän täytyy uskoa, että nykyiset ajatuksemme voivat olla virheellisiä ja kuvitella, millä tavalla maailma voi olla erilainen. Kuvitteleminen on sukua hypoteettiselle ja todellisuudenvastaiselle ajattelulle. Siis mahdollisuudelle ajatella maailman toisia mahdollisia muotoja, mitä tarvitaan silloin, kun halutaan muuttaa maailmaa. Kirjallisuuden lukemisella on samanlaisia vaikutuksia kuin kuvittelemisella. Mielen teoria, kyky oivaltaa muiden toiveet, havainnot, tunteet ja uskomukset lienee tärkeimpiä taitojamme. Ihana asia onkin, että lukeminen on koronakeväänä ehkä saanut uusia harrastajia ja meitä aikuisia testaamaan omaa kadonnutta keskittymiskykyämme.

Toisaalta kasvaakseen ihmisyhteisön jäseneksi tarvitaan myös praktiikkaa. ”Antaa lapsille mahdollisuus havainnoida läheltä, mitä monet erilaiset ihmiset tekevät, on paras tapa auttaa heitä oppimaan katsomalla. Antaa lapselle tilaisuus puhua monen erilaisen ihmisen kanssa on paras tapa auttaa heitä oppimaan kuuntelemalla.”  Näille ajatuksille voisi arvostamassani peruskoulussa olla vielä enemmän tilaa? Tekemällä oppijoille voisi olla enemmän mahdollisuuksia. Ihailen suomalaisten opettajien valmiuksia entistä enemmän, mutta etäkoulussakin painotus on ollut korvilla ja silmillä työskentelyssä.

Gopnik toteaa, että nykyajan lapsilla on hyvin vähän kokemusta tehtävistä, joita heidän on suoritettava aikuisina. Ennen lapset aloittavat harjoittelun 7- eivätkä 27-vuotiaina. Teiniaivojen palkitsemisjärjestelmä on tunnetusti hyvin aktiivinen, mutta kontrollijärjestelmän kehittyminen olisi kiinni juuri tällaisista vastuuseen ja rutiineihin liittyvistä kokemuksista (joita ovat perinteisesti tarjonneet esimerkiksi lapsenvahtina tai lehdenjakajana toimiminen). Huomaan harmittelevani, etten vanhempana ole täysin tajunnut enkä jaksanut painottaa tätä korona-arkea tylsien ja toisteisten kotihommien harjoittelun mahdollisuutena. Miten osuvalta kuulostaakaan vertaus: jos teini-ikäisen aivoja vertaa autoon, nykypäivän murrosikäiset saavat kaasupolkimen paljon ennen kuin he osaavat ohjata ja jarruttaa! Välillä uutisotsikoita silmäillessä tämä vertaus tosin tuntuu kipeän osuvalta…

Turvallinen ja vakaa lapsuus ei takaa menestystä, mutta antaa lapselle mahdollisuuden tutkia ja kokeilla aivan uudenlaisia olemisen tapoja ja ottaa riskejä. Ellei ole mitään mahdollisuutta, että lapsemme voisivat epäonnistua aikuisina, emme ole onnistuneet vanhempina. Toisaalta lapsilla on mahdollisuus onnistua tavoilla, joita me vanhemmat emme edes voi ennustaa tai kuvitella. Aivan samalla tavalla kuin puutarhan hoidossa voi joskus yllättyä perusteellisesti.

Päättymässä oleva etäopetusjärjestely on tuonut varmasti näkyviin tätä erilaisuutta, toiset ovat kukoistaneet kotikoneiden ääressä, toisilla on oppimisen ilo kuihtunut entisestään. Osa porskuttaa molemmissa.

Kirja on erilaisuuden ylistys. Ihmisyhteisön kehityksen kannalta yksilöiden välinen vaihtelu on ollut tie joustavuuteen ja varmuuteen. Se varmistaa, että yhteisö pystyy sopeutumaan muuttuviin oloihin. On myös välttämätöntä, että lapset ja aikuiset ovat erilaisia, jotta toiset voivat asettua hoivaamaan ja tukemaan uusien ihmistaimien kasvua. Yhtä oleellista on ymmärtää lasten erilaisuus. Toiset lapset ovat joustavia – kuin voikukkia, jotka kasvavat melkein missä tahansa. Toiset taas ovat herkempiä ympäristönsä eroille, heillä menee loistavasti hedelmällisissä oloissa ja surkeasti kurjissa. Lapset ovat erilaisia samassa perheessäkin. Toinen voi olla voikukka, toinen orkidea. Kokemukseni mukaan juuri orkidea inhoaa niskaan hengittämistä ja vaatii kasvurauhaa. Lapset eivät siis pelkästään eroa toisistaan, vaan myös reagoivat eri tavalla ympäristöön.

Päättymässä oleva etäopetusjärjestely on tuonut varmasti näkyviin tätä erilaisuutta, toiset ovat kukoistaneet kotikoneiden ääressä, toisilla on oppimisen ilo kuihtunut entisestään. Osa porskuttaa molemmissa. Meidän puutarhureiden tehtävä on nyt auttaa kaikkia uuden kasvun alkuun. Saa meissä toki olla vähän sitä puuseppääkin, kunhan rakentamamme kehikot tukevat kasvua. Värikästä ja kaunista kevättä kaikille kasvattajille!

Annetaan kaikkien kukkien kukkia ja vaalitaan kasvurauhaa.