Tule apuun Pasi
Leena Herlevi-Valtonen
Kirjoittaja toimii viestinnän asiantuntijana Suomen Vanhempainliittossa
Vuonna 2012 ajelin Pyhtäälle, Huutjärven koululle tapaamaan Pasia. Olin kuullut juttua miehestä jolla oli lähes ihmemies Mac Gyverin maine. Löysin kiinteistöhoitajan liiviin pukeutuneen miehen koulun aulasta, pienestä ja ahtaasta kopista. Kopin oviaukossa seisoskeli jonoksi asti eri ikäisiä oppilaita. ”Me tarvittais ilmaa korispalloon”, he sanoivat. Pasi pyysi anteeksi keskeytystä, haastattelu viivästyisi vielä. Tuli tärkeämpää tekemistä.
Aamupäivän aikana Pasi mennä viipotti vihellellen ympäri koulua, kiipesi kerran katollekin. Kutsui kaikkia kohtaamiaan oppilaita nimellä. Ennätti ohi mennen kysellä mitä kuuluu, kuinka voit, mikä fiilis. Ratkaisi monta pientä ja isompaakin pulmaa. Auttoi, kuunteli ja heitti hauskaa läppää. Odotin kärsivällisesti vuoroani ja haistelin samalla koulun rauhallista ja turvallista tunnelmaa.
Vierailuni jälkeen kirjoitin Pasista jutun Vanhempainliiton Koti ja Koulu -lehteen. Lehti on sittemmin lakkautettu, mutta ’Mac Gyver’ on ja pysyy.
En saanut Pasia mielestäni. Jäin pohtimaan, miksi kouluisännistä, talkkareista ja muista kouluarjen valppaista silmäpareista aikoinaan luovuttiin? Löytyykö jostakin vedenpitävää näyttöä tämän säästötoimenpiteen positiivisista vaikutuksista?
Vuonna 2020 puhumme kouluväkivallasta ja palkkaamme kouluihin vartijoita. Hyvä niin, jos oppilaiden ja opettajien turvallisuus todella on akuutisti uhattuna, eikä koulu enää pärjää omin voimin uhan edessä. Uskallan kuitenkin epäillä, ettei vartijoiden jatkuva läsnäolo pidemmän päälle lisää lasten ja nuorten, opettajien, vanhempien tai kenenkään turvallisuuden tunnetta. Paitsi, jos kyseessä on terveellisen ja turvallisen koulukulttuurin vartija, lasten ja nuorten kasvusta ja oppimisesta kiinnostunut kaverisuhteiden vartija. Vartija, jonka toimenkuvaan kuuluu täyttää koripalloja, etsiä ja lohduttaa eksyneitä oppilaita koulujen käytävillä, kysellä päivittäin kaikkien lasten ja nuorten kuulumisia, istua oppilaan seuraksi ruokapöytään, soitella perään, kun lasta ei kuulu kouluun. Samalla vartija ennättää korjailla saranoiltaan vinksahtanutta luokan ovea, kiikuttaa oppimateriaalia luokkiin, siivota yöllä sotkettua koulun pihaa, fiksata, korjata, valvoa ja huolehtia koulurakennuksesta kuin omastaan.
On kaikkien koulun aikuisten, myös vanhempien tehtävä toimittaa Pasin virkaa ja rakentaa turvallista ja yhteisöllistä toimintakulttuuria lasten ympärille. Olipa virkanimike, koulutustausta tai toimenkuva mikä tahansa, jokaisessa aikuisessa soisi olevan sen verran Mac Gyveriä, ettei yhdenkään lapsen tarvitse pelätä.
Takaisin syksyyn 2012. Pasin puheille pyrki oppilas, jonka toisesta jalasta puuttui kenkä. Se oli kuulemma jotenkin ihan itsestään lentänyt koulun katolle. ”No kappas kenkää, otetaanpa tikkaat ja haetaan se pois sieltä. Kuka sitä yhdellä kengällä pelaa.” Haastattelu keskeytyy jälleen ja Pasi pahoittelee, mutta rientää sillä sekunnilla ulos yksikenkäisen oppilaan kanssa.
Lapset aina ensin. Aina.
Voit lukea Koti ja Koulu -lehden jutun vuodelta 2012 täällä (pdf)
Aiheesta muualla
Jaa artikkeli
Lue myös nämä
Yhdessä perheenä – johtokunnan perhepäivä Heurekassa 25.5.
Perheen yhteinen aika on niin lapsien kuin vanhempienkin hyvinvoinnin kannalta tärkeää. Sen merkitys ei katoa mihinkään lasten kasvaessa, päinvastoin. Tästä tärkeästä yhteisestä ajasta saimme nauttia viime viikonloppuna Suomen Vanhempainliiton johtokunnalle järjestetyssä perhepäivässä tiedekeskus Heurekassa.
Sinunkin lastasi varten
Jokainen lapsi tarvitsee ympärilleen turvallisia aikuisia. Lapsi, joka kokee, että häntä kuullaan arjen pienissä asioissa, ymmärtää, että isoistakin asioista kertominen kannattaa.