Kissa pöydälle

Esikoisemme oli eskari-ikäinen, ja sortui kaverinsa kanssa kolttosiin. Oli puhuttelun paikka. Me vanhemmat teimme suunnitelman, kuinka asia otetaan puheeksi lapsen kanssa.

Kutsuimme tytön ruokapöydän ääreen istumaan.”Nyt nostetaan kissa pöydälle”, minä aloitin. Lapsi katseli meitä molempia hämmästyneenä, mutta näytti jotenkin innostuneelta. Sananlaskustani mitään ymmärtämättä hän ehkä odotti, että oli tulossa jotain jännää. Kissa kuulosti kivalta.

Lapsen ilme ja asenne kuitenkin muuttuivat, kun keskustelu eteni. Hän ymmärsi pian, mistä oli kyse. Kolttonen oli tullut ilmi ja häntä moitittiin. Kerrottiin mikä oli mennyt pieleen, mitä ei saanut tehdä ja miksi. Kyseltiin tapahtuman yksityiskohtia, vaikka mokomasta oli jo aikaa. Elämä oli tässä ja nyt, uudet leikit ja kujeet odottivat jo malttamattomina nurkan takana.

Keskustelu vietiin päätökseen hyvässä hengessä, lapsi lupasi ottaa onkeensa. (Tätä sananlaskua hän varmaan miettii vieläkin?) Me vanhemmat kiitimme, kuinka hienosti hän oli asiaan suhtautunut. Kun lapsi ymmärsi, että tilaisuus oli päättynyt, hän tokaisi: ”Ja nyt otetaan kissa pois pöydältä!” Vahvistaakseen sanomaa, hän nosti miimisesti näkymättömän kissan pöydältä ja viskasi sen lattialle.

Asia oli mennyt perille. Tyttö oli oppinut, että jos kissa nostetaan pöydälle, siinä ei ole mitään hauskaa. Eikä mitään kissaa ole. Oppiko hän muuta, se jää arvoitukseksi.

Kissakeskustelu oli poikkeus. Tavallisesti kokoonnuimme ruokapöydän ääreen mieluiten nauttimaan yhteisestä ateriasta ja juttelemaan päivän asioista. Joka päivä, ainakin kerran. Se oli tärkeä hetki, josta emme halunneet milloinkaan luopua.

Nyt lapset kertovat ikävöivänsä näitä perheemme yhteisiä keskusteluja, kun asuvat jo omillaan. Ikävä korostuu etenkin nyt, kun emme voi toisiamme tavata. Pääsiäisenä olemme suunnitelleet järjestävämme yhteisen etäruokailun. Onhan sekin tyhjää parempi.

Perheet ovat nyt saaneet tai joutuneet viettämään poikkeuksellisen paljon aikaa yhdessä. Olosuhteiden pakosta se ei aina ole hauskaa. Se voi olla haastavaa ja vaikeaakin, etenkin jos tilanne on perheessä uusi. Kannustan silti ottamaan ajasta kaiken hyvän irti. Voi syntyä jotain arvokasta. Jotain sellaista hyvää, mitä ilman kriisiä ei olisi syntynyt, ja joka kantaa läpi elämän.

Eräs ystäväni kuvaili korona-arjen vaikutuksia heidän perheessään: ”Oli pakko raivata kaikki harrastuskamat, askarteluromppeet ja muut rojut keittiöstä, että mahdutaan syömään. Lapsille oli yllätys, miten suuri ja hieno ruokapöytä meillä on!”

Sitä hän ei kertonut, oliko pöydällä myös kissa.