Kivi kengässä kasvuyhteisöissä

Lasten ja nuorten psykiatristen lähetteiden määrän voimakas kasvu on tosiasia. Kaikkea tapahtunutta ei voi laittaa ongelmien tunnistamisen kehittymiseen. Erityisen voimakkaasti lähetteet ovat läjiintyneet parina viime vuonna. En ole ainut havaintoni kanssa. Osa kasvattajista havaitun lausuu julki, osa vain kuiskuttelee. Sarvikuono lyllertää pöytäkristallien seassa.

Osasyynä kasvuyhteisöjen psykiatriselle oireilulle ja oireiluun yhdistetylle varhaiselle syrjäytymiskehitykselle on mielestäni se, etteivät meidän kasvatusyhteisömme tue lasta kaikissa tilanteissa hänen luonnolliseen kehitystasoonsa perustuen. Turvaverkkojen ulkopuolelle pullahtavat hekin, jotka ennen ovat selvinneet rimaa hipoen. Turvaverkoista pudotaan aiempaa helpommin ja nopeammin – osa jo päiväkoti-iässä. Terapeuteille hakeutuu koulu-uupuneita lapsia.

Turvaverkkojen ulkopuolelle pullahtavat hekin, jotka ennen ovat selvinneet rimaa hipoen.

Kyky kohdata, nähdä ja kuunnella

Miksi psykiatrisille vastaanotoille hakeutuu aiempaa vaikeammassa tilanteessa olevia lapsia ja nuoria? Vaikuttaako asiaan se, että itsenäisestä työskentelystä, itseohjautuvuudesta ja jo pienestä pitäen omin avuin selviämisestä on tehty kiveen hakattu tavoite? Aivojen kanssa tekemisissä olevat ammattilaiset puhuvat ’häsläämisestä’, aistikaaoksesta sekä jäsentymättömistä tiloista.

Vastuu kehityksestä sysätään näppärästi lapsille ja nuorille sekä vanhemmille. Kotien suuntaan. Kysytään, että mikä on lasten ’koulukuntoisuus’ tai ’koulukykyisyys’? Mikä on vanhempien vastuu, osaaminen ja halu kasvattaa. Onko vanhemmuus peräti hukassa? Onneksi kysytään myös, että millainen on kasvatusyhteisöjemme lapsikuntoisuus? Kyky toivottaa lapset tervetulleiksi. Kyky kohdata, nähdä ja kuunnella.

Mielestäni aikuisten rotelissa on järjestää asiat niin, että olemme nojatuoli, johon lapsemme turvallisesti käpertyvät.  Oppimaan, kasvamaan, kehittymään. Erityislasten ollessa kyseessä myös kuntoutumaan. Velvollisuutemme aikuisina on heittää lämmin viltti turvaksi – olla rauhoittava, kehuva ja kannustava, pienenkin hyvän huomaava elementti heidän elämässään.

Toivottaako koulu tervetulleeksi kaikki oppilaansa vaiko vain ne, jotka kykenevät itseään aktiivisesti ohjaamaan?

Nojatuolin sijaan olemme liian usein muotti, johon lapsen on itsensä ängettävä. Yksilölliset tarpeet saavat huutia. Jos muottiin ei sovi, lentää yli laidan ja putoaa mereen. Pelastusrengas on aallonharjanteen takana. Vannomme yhteisöllisyyden nimeen. ”Koko kylä kasvattaa” -ajatus on kultainen. Pelkästään rakentamisen keinoin emme kuitenkaan voi ihmisiä yhteisöllistää. Yhteisöllisyys ei synny siitä, että rakennuksissa on seinät kaukana ja katto korkealla. Yhteisöllisyys on asenne ja päivittäistä työtä ohjaava perusperiaate, joka näkyy kaikessa tekemisessä. Yhteisöllisyyteen liittyy olennaisesti osallisuus, esteettömyys ja kaiken kattona yhdenvertaisuus. Taito kohdata.

Kaikettomat koulut

Lasten- ja nuorisopsykiatrialla painitaan lähetetulvan kynsissä eri puolilla Suomea. Tutkimuksiin pääsy saattaa kestää kuukausia. Jatkotutkimuksiin ja kuntoutukseen samaten. Puhumme tarmokkaasti siitä, että pitää säästää, jotta lapsillemme jää jotakin. Pitäkäämme huoli siitä, että meillä on lapsia, joita varten säästöpossuun hyntsykkää varastoimme.Erityistä tukea tarvitsevien lasten osalta keskustelun ytimessä ovat ns. avoimet oppimisympäristöt. Kokemukseni mukaan nämä ympäristöt tukevat lapsia heikohkosti. Siis luokattomat, seinättömät ja kirjattomat – ’kaikettomat’ koulut. Kysymys kuuluu, mihin tarkoitukseen kouluja suunnitellaan ja kenelle ne rakennetaan? Toivottaako koulu tervetulleeksi kaikki oppilaansa, vaiko vain ne, jotka kykenevät itseään aktiivisesti ohjaamaan?

Lasten, nuorten ja perheiden keskeisistä turvaverkostoista ja ammattilaisresursseista supistaminen on hölmöläisten hommaa.

Hukkaammeko lapsen oikeuden turvallisessa kasvuyhteisössä varttumiseen? Mikäli tykkäät puhua ’rahan äänellä’, ota asiaan laajempi katsanto. Lapsen ongelmat nimittäin eivät ole vain lasten ongelmia. Lasten huonovointisuus vaikuttaa kaikkien lähipiirissä elävien arkeen elämänlaatua heikentävästi. Vanhempien ohella sisaruksiin, isovanhempiin jne. Kertyy kustannuksia, jotka kasaantuvat. Se vasta kallista on, jos lastemme ja nuortemme lisäksi uupuvat myös vanhemmat ja opettajat. Sairaaloiden väestä puhumattakaan. Lasten, nuorten ja perheiden keskeisistä turvaverkostoista ja ammattilaisresursseista supistaminen on hölmöläisten hommaa.

Tiedän, että koulun kehittäminen perustuu tutkittuun tietoon. Näin saan lukea aina, kun kritiikki kohdistuu koulun rakenteisiin. ”Ne on laskeneet kalorit, taikka mitä perkeleitä ne on, jota siinä syömisessä pitäisi olla. Menes valittaan nälkääsi niin lyödään semmonen rätinki eteesi, jossa todistetaan, ettei sinulla voi olla nälkä…”, toteaa Lahtinen Tuntemattomassa.

Minä uskon, että voi, saa ja pitää olla nälkä, vaikka kalorit on jetsulleen laskettu. Ei tämä maailma valmis ole.