Reflektion keitaalla, dialogin äärellä, mentorin huomassa

Sanna Valtonen

Sanna Valtonen

Kirjoittaja on Helsingin vanhemmat HELVARY ry:n puheenjohtaja ja Suomen Vanhempainliiton johtokunnan jäsen.


 

Suomen Vanhempainliiton aluetoiminnan aktiivit ympäri Suomen kokoontuivat kesäpäiville Tuusulan Krapihoviin elokuun lopussa. Kuten aina, päivistä sai enemmän kuin aluksi ymmärsikään.

Allekirjoittaneen oma ammatillinen arki on täynnä draamaa, elämän ja kuoleman kysymyksiä, paperittomuutta, hallintokanteluita, säilöönottoja, taistelua perus- ja ihmisoikeuksista. Tätä vasten viisaasti ja kokemuspohjaisesti johdateltu keskustelu inkluusiosta ja erityisen tuen tarpeen oppijoiden tilanteesta oli kuin tyyni metsälampi, jonka äären istahtaa. Ei siksi, että asia olisi helppo, vaan siksi, että niin esitys kuin keskustelukin johtivat kohti ratkaisuja reflektoiden, räätälöimään haastaen ja tilanteiden erityisyyttä tunnustellen. Vanhempainliiton yhdenvertaisuuskysymysten ja erityiskasvatuksen asiantuntijat Sari Haapakangas ja Aslak Rantakokko tarjosivat pohdittuja pointteja, mutta ennen kaikkea työkaluja ja kysymyksiä, joiden avulla haastaa omia käsityksiään inkluusiosta.

Erityisen tuen tarve ei aina näy ulospäin, joten kodin ja koulun keskinäinen vuorovaikutus on avainasemassa, jotta molemmissa päissä tiedetään, missä kulloinkin mennään. Jos oppimisympäristöä ei ole onnistuttu sovittamaan lapsen tarpeisiin, lapsi kuormittuu, ja väsymys, ahdistus ja turhautuminen purkautuvat helposti ei-toivottuna käytöksenä. Ongelmien on koettu lisääntyneen uuden opetussuunnitelman ja inkluusion myötä. Näistä kuulimme monta avaavaa kokemusta alueyhdistysväeltä.

Tarvitaan paljon enemmän kuin arkkitehtuurin esteettömyyttä.

Lähikoulumahdollisuus on hieno juttu jokaiselle, mutta se vaatisi paljon nykyistä enemmän resursseja. Isossa luokassa oppiminen on mahdollista myös erityislapsille, jos mukana ovat erityisopettajat ja muut koulunkäynnin ohjaajat sekä tarvittaessa henkilökohtaiset avustajat. Tarvitaan paljon enemmän kuin arkkitehtuurin esteettömyyttä. Tarvitaan asenne-esteettömyyttä ja positiivista erityiskohtelua, että heikommasta asemasta ponnistavat oppijat löytävät paikkansa yhteisössä. Niin fyysisen oppimisympäristön, sosiaalisen rakenteen kuin pedagogiikankin on oltava esteetöntä – jokaisen tarpeisiin soviteltua.

Inklusiivista koulua ei voi rakentaa inklusiivisuuden takia vaan ajattelun tulee lähteä lapsesta, jonka oikeutta oppimiseen järjestelmä palvelee. Riittävien tukitoimien ja resurssien lisäksi tarvitaan yhteistyötä kodin ja koulun välillä sekä roppakaupalla myönteistä asennetta.  Yhteistyön rakentaminen luottamuksen ja myönteisten asioiden ympärille kannattelee ongelmatilanteissa. Mitä yhteisöllisempi, osallistavampi ja yhdenvertaisempi yhteisö on, sitä hyvinvoivempia yksilöitä sen piiristä löytyy, sanovat Aslak ja Sari. Osuu ja uppoaa.

Dialogin jalo taito

Inkluusion lisäksi pohdimme sitä, miten keskustella usein erinapaistenkin toimijoiden kesken. Vanhempainliiton väki on kouluttautunut erätauko – dialogin jalossa taidossa, ja löytyipä meistä puhiksistakin useampia tässä lajissa oppia hankkineita. Kesäpäivillä dialogia esitteli Siviksen asiantuntija Marion Fields.

Dialogin hienous on siinä, että ihminen tulee tietoiseksi omista ajattelumalleistaan vain dialogissa muiden kanssa – eli silloin, kun hän kohtaa toisten erilaisia ajatusmalleja. Omassa kuplassa näkee vain saman kuplan väkeä. Toisaalta keskustelu toisten kuplien kanssa on hedelmällisintä, kun pyritään aitoon yhteiseen ymmärrykseen, irrottaudutaan omista kätketyistä intresseistä ja heittäydytään kuulemaan mitä toisilla on mielessä. Usein jäämme oman ajatuksemme vangeiksi ja mahdollisuus kohtaamiseen, uuden oppimiseen, jopa systeemiseen muutokseen kuluu hukkaan. Myös vanhempaintoiminnassa. Nyt olemme joukolla piirun verran valmiimpia kiertämään tämänkin ansan. Yhteisesti sovittiin, että tätä jatketaan.

Päivien kolmas teema liittyi vanhempaintoiminnan jatkuvuuksiin. Vahvat hahmot ovat tärkeitä toiminnalle, mutta jos toiminta nousee ja kaatuu aina uudestaan ja uudestaan ihmisten mukana, se ei pääse täyteen loistoonsa. Ja vanhempaintoiminnassa tietty syklisyys on läsnä ehkä vahvemmin kuin muussa yhdistystoiminnassa, sillä useimpien aktiivisuus liittyy omien lasten ikään ja koulupolkuun. Siksi tarvitaan keinoja ylittää henkilövaihdokset ja muut, vaikkapa toimintaympäristön muutoksista aiheutuvat kuopat ja katkokset.

Mentorointimeininkiä

Mentorointi on uuden ja vanhan tekijän välistä vuorovaikutusta ja yhteistyötä, jonka tavoitteena on edistää kehittymistä ja ammatillista kasvua. Työelämässä mentorointia on käytetty pitkään kokeneiden työntekijöiden osaamisen hyödyntämisessä sekä hiljaisen tiedon esille saattamisessa. Nyt me alueyhdistysaktiivit pääsimme osallisiksi mentorimeiningistä, kun Vanhempaintoiminnan mentorit ry:n Mika ja Tuula esittelivät näkökulmia johtamiseen.

Vanhempaintoiminta on ehdottoman tavoitteellista toimintaa.

Mentoroinnissa on keskeistä tavoitteiden asettaminen ja niihin pyrkiminen – niin myös Mika Jokisen ja Tuulan Peltoniemen esityksessä. Synapsit napsuivat eniten tämän ajatuksen äärellä: vanhempaintoiminta on ehdottoman tavoitteellista toimintaa, jopa koulukohtaisen yhdistyksen tasolla. Iloa riittää ja mahdollisuuksia avautuu, kun koko aktiivinen puuhaporukka jakaa tavoitteet ja voi omien vahvuuksiensa varassa tavoitella niitä. Alueellisten yhdistysten varsinkin on syytä pysähtyä miettimään sitä, mitä toiminnalla tavoitellaan ja miten toteutuva toiminta tavoitteita palvelee. Tämä tehtiin HELVARYn (Helsingin vanhemmat ry) hienon jengin kanssa viime sunnuntaina. Suosittelen samaa lämmöllä jokaiselle aluetoimijalle.

Kesäpäivien oppi oli kirkasta ja tapa, jolla se annettiin toimi. Kuitenkin hienointa oli tälläkin kertaa kohtaaminen. Uudet ja vanhat, jo tutut ja vielä vieraat, mutta yhtä kaikki aktiiviset ja ihanat tyypit saavat kesäpäivillä rauhassa jakaa, kohdata ja vaihtaa. Asioiden, kokemusten ja hyvien ideoiden lisäksi vaihdettiin nauruja, talvivarastoksi saakka.