Ikärajojen tärkeydestä – Erään pienen pojan tarina
Hanna Tiri
Kirjoittaja on kolmen lapsen äiti, hän toimii Haukiputaan koulun vanhempainyhdistyksen varapuheenjohtajana ja Erkkavanhempien vertaisryhmän koordinoijana.
Olen itsekin usein miettinyt, että mitä siitä muka voi seurata, kun ikärajoja ei noudateta. Onko se nyt niin paha, jos lapsi näkee isompien sisarten videoita ja touhuja puhelimelta tai osallistuu isompien kavereiden peleihin? Miten yksi kuva voi muka vahingoittaa lasta?
Ikärajojen seuraamisesta on käyty meillä myös lasten kanssa hyviä keskusteluja. Miksi yksin ei saa katsoa mitä vaan, mutta joskus vanhemman kainalossa voi seurata elokuvaa, jossa ikäraja on vähän liian iso. Rajaa on vaikea vetää siihen, missä ikäraja sopivaan sisältöön menee omien lasten kohdalla, eikö vaan? Meillä tätä asiaa opeteltiin vähän aikaa sitten hieman raskaamman kautta. Tarina menee näin.
Lopulta hän tärisi, hikoili ja vapisi kainalossa, koska joku pelotti. Sitten piti jo oksentaa.
Poika näki kaverilla pari videonpätkää perjantaina. Perjantai meni vielä ihan tavanomaisesti. Illalla poika pyysi, että tulisin viereen nukkumaan, mitä joskus tapahtuu muutenkin, kun jännittää. Loppuyö meni yksin omassa sängyssä kuitenkin hyvin. Lauantaina oli kaverin luona homma jatkunut. Tällä kertaa oli kuunneltu jotain pelottavia tarinoita. Poika alkoi jo aikaisin illalla puhumaan minulle, ettei halua nukahtaa yksin. Kömmin illalla pojan viereen. Lopulta hän tärisi, hikoili ja vapisi kainalossa, koska joku pelotti. Sitten piti jo oksentaa.
Pelotti nukahtaa, koska painajaiset voi tulla, mutta pelotti olla hereillä, koska joku voi hyökätä ikkunasta. ”Paljonko on aamuun aikaa äiti? Ai, niin paljon. Toivoin, että kello olisi enemmän, ettei mun tarvisi nukkua.” Aamuyöstä poika heräsi neljältä eikä halunnut enää nukkua.
Seuraavana päivänä herättiin sunnuntaiaamuun. Poika ei ollut iloinen oma itsensä. Näytti siltä, että on niin paha olla, että oksennus tulee. Ei hymyä, ei mitään. Ulkona tein pihatöitä ja poika vain autteli vieressä. Hän ei oikeastaan keskittynyt koko päivänä mihinkään omiin juttuihin. Kävin juoksemassa ja poika pyöräili mukana. Koko ajan jalan vieressä. ”Oli äiti kiva lenkki”, irtosi reissun jälkeen, ilman yhtään hymyä vieläkään. Kotona en saanut enää mennä eri huoneeseen. Livahdin keittiöön sohvalta, kun poika jäi katsomaan piirrettyä, ja kohta minua etsittiin paniikissa joka paikasta. Illalla poika nukahti omaan sänkyyn, mutta heräsi hetken päästä paniikissa. Yö meni meidän sängyssä, niinkuin kaikki yöt sen jälkeen.
Maanantaina isä jätti vahingossa pojan treenien jälkeen kotiin kymmeneksi minuutiksi, kun ei vain ole tullut ajatelleeksi, ettei kotoa voi poistua, kun lapset jää yksin hetkeksi. Ei ole vähään aikaan tarvinnut miettiä tällaista. Tulin koiran kanssa lenkiltä. Poika tuli tienhaaraan vastaan jalkapallosukkasillaan täysiä itkien, kun isi oli kadonnut. Poika ei halua olla nyt yksin kotona, vaikka ollaan seinän takana etätöissä.
Tiedätkö, minkälaisia sisältöjä lapsesi seuraavat?
On itketty sitä, että se päivä pitäisi saada muutettua. Kun en olisi mennyt kaverille. Kun ei olisi katsottu niitä videoita. Saamme apua, älkää huolestuko, mutta sitä vaan halusin sanoa, että tällaista sattuu! Voi siis sattua teillekin.
”Meidän lapset ei ole sillain herkkiä, meidän lapsia ei videot pelota, ei siinä K12 -pelissä ollut mitään erikoista” -asenne hajottaa tällä hetkellä niin paljon. Meillä on ihan tavallinen poika, ihan kenen tahansa kaveri. Lasten kavereita voisi ajatella myös, vaikka ne omat olisivatkin koviksi kasvatettu ja kaikkeen tottuneita.
Nyt sitten toive äidiltä, joka oppi jotain taas kantapään kautta. Menkää sinne lapsen kännykälle ja tarkistakaa viisi viimeisintä videota, mitä siellä on katseltu ja keskustelkaa niistä. Ne ikärajat on peleissä ja elokuvissa ihan syystä. Onko joku vielä eri mieltä?
Sellainen normaali ihana arki ja hymyilevä poika on aika kalliita asioita.
Sellainen normaali ihana arki ja hymyilevä poika on aika kalliita asioita. Tällä hetkellä meillä vuorotellaan tässä, että kumpi aikuisista istuu pojan vieressä ja milloin voi viedä roskat, ettei lapsi jää yksin. Kuka nukuttaa pojan ja voinko tehdä jumpan eri huoneessa, kun poika katsoo piirrettyjä.
Onneksi hän oli niin kova jätkä, että uskalsi heti kertoa, miltä tuntuu ja mitä on tapahtunut! Asiat purkaantuu siis pian, toivottavasti. Poika hymyilee jo välillä. Kertoi koulussakin kavereille helpottuneena, mitä tuli tehtyä. Muille vanhemmille kannattaa myös kertoa, mitä ja millä hakusanoilla löytää sellaisia videoita, joita ei kenenkään kannata katsoa.
Tätä kirjoittaessani tapauksesta on kulunut viikko. Toisaalta, kun mietin, miksi näin kävi, tulee mieleen taas se viisaus, ettei koskaan voi tietää, miten paljon toisella on jo kannettavaa. Miksi toinen menee rikki niin helposti? Olemme kokeneet tänä vuonna koronan lisäksi aika paljon. Lapselle on pitänyt kertoa ja hänen on pitänyt käsitellä paljon huolia lyhyessä ajassa. Ehkä ne videot olisi toisena päivänä olleet ihan tavallisia mahan pohjassa kutkuttavia tarinoita. Nyt sattui vain sellainen päivä, että taakka kävi liian raskaaksi. Poika mietiskeli aamulla reippaalla äänellä, että ”tänään on äiti kulunut viikko siitä, kun aloin pelkäämään”.
Jaa artikkeli
Lue myös nämä
Arvostava kohtaaminen ja vuorovaikutuksen triangeli
Oppilas, huoltaja ja kasvatusalan ammattilainen muodostavat vuorovaikutuksen triangelin. Triangeli ei soi, jos vuorovaikutus on puolustelevaa, epäkunnioittavaa, syyttelevää.
Vanhempi, muistathan tukea myös korkeakoulussa opiskelevaa nuortasi
Opintojen aloituksen ja mahdollisen toiselle paikkakunnalle muuttamisen myötä moni nuori täyttelee ensimmäistä kertaa opinto- ja asumistukihakemuksia ja pähkäilee sitä, mikä sähkösopimus omaan yksiöön kannattaisi ottaa. Aikuistuminen ei tarkoita, että nuoren tulisi pärjätä yksin. Muistetaan tukea myös korkeakouluopiskelijoita.