Oppimista estävä pato voidaan murtaa

Koulu-urani alkoi jo kuusivuotiaana. Osasin lukea ja laskea, ja katsottiin että olin tarpeeksi kypsä aloittamaan koulun vuoden etuajassa. Alaluokilla tuli tosin eteen tilanteita, joissa käyttäytymisen normit olivat vielä vähän hukassa. Koulun aloittamisessa kuitenkin auttoi se, että kotini oli aivan koulun vieressä, ja että äitini työskenteli kotona. Koulunkäynnistä tuli osa meidän hyvin rutiininomaista arkeamme, ja olin joka päivä hyvillä mielin koulun pihalla noin 20 minuuttia etuajassa.

Uskon, että kasvaminen hyvin strukturoidussa perheessä oli yksi syy siihen, ettei peruskoulun kanssa ollut sen suurempia ongelmia. Asperger piirteet eivät alkaneet haitata, kun kotona kaikki oli ennakoitavissa. Diagnoosin sainkin vasta aikuisena monien vaikeuksien jälkeen. Lapsuudenkodissa en joutunut kuluttamaan rajallisia voimavarojani liikaa, vaan pystyin käyttämään ne koulunkäyntiin. Väsymys johtaa minulla aina as-oireiden pahenemiseen.

Haasteita tuotti, ja tuottaa edelleen, siirtymät. Alakoulusta yläkouluun, harjoituskirjoista omiin vihkoihin, tavallisista koepapereista esseekokeisiin ja niin edelleen. Kaiken kruunasi siirtyminen lukiosta yliopistoon. Muuten ongelmat koulussa pystyttiin pienellä paikkakunnalla käsittelemään hyvin suorasti vanhempien ja opettajien yhteydenpidolla. Kaikki tunsivat toisena.

Hyppy avantoon

Yksi ikävimmistä kokemuksistani oli yläasteella alkanut ruotsin opetus. Minulla ei ollut lainkaan ruotsin kielen taitoja ja muistan, miten ensimmäinen oppitunti oli hyppy avantoon; annettiin eteen teksti ja käskettiin suomentaa. Tähän sotkeutui vielä se, että ala-asteella en koskaan lukenut kokeisiin. Sain tarpeeksi hyviä arvosanoja ilmankin. Mutta siinä, missä sain yläasteen alussa englannin sanakokeista ysejä ja kymppejä, ruotsista sain nelosia ja vitosia. Vanhemmat eivät olleet puuttuneet haitalliseen opiskelutyyliini, he olivat olleet ylpeitä numeroistani. Vaati paljon myöntää itselleni, että minun on pakko muuttaa opiskelutapojani.

Kun lukiossa sain muutamia seiskoja, muistan olleeni todella alakuloinen. Vanhemmat lohduttivat, että numeroilla ei ole merkitystä, tärkeintä on että pääsee läpi. Se oli erittäin hyvä neuvo ja auttoi paljon myöhemmin yliopistossa. Samalla tosin ohitettiin se, miksi arvosanat tietyissä aineissa olivat niin alhaisia kuin olivat, tai miksi ne olivat laskeneet verrattuna alempiin kouluasteisiin.

Yliopiston alku sujui hyvin. Pääsin opiskelemaan erityistä mielenkiinnon kohdettani, historiaa. Kun opintojen alku keskittyi pakollisiin kursseihin, minun ei tarvinnut suunnitella omia opintojani sen syvällisemmin. Viikonloppuisin hurautin omalla autollani vanhempien luo ja lastasin mukaan kuorman äidin kokkaamia ruokia, joita sitten lämmittelin pitkin viikkoa mikrossa. Elämä vakiintui uuteen rytmiin ja uusiin rutiineihin. Hiljalleen alkoi kuitenkin ilmetä, että pikkupaikkakunnalla opitut ajatusmallit ja arjen selviytymiskeinot eivät välttämättä sovellu yksin asumiseen kaupungissa.

Vanhempien tuki

Vanhempien tehtävä on valmentaa lapsia aikuisuuteen ja itsenäiseen elämään. Siihen liittyy myös koulunkäynti. Nykyään koulumaailmassa puhutaan paljon oppimisen opettamisesta eli siitä, mikä oppimismetodi sopii kullekin parhaiten. Tässä työssä vanhemmat voivat olla myös mukana. Jo se, että vanhemmat kysyvät jotain, voi merkitä lapselle paljon. Kirjon ihmisille avun pyytäminen voi olla hyvin haastavaa, etenkin jos sen saaminen edellyttää monien kynnysten ylittämistä. Oppilas ei itse välttämättä edes huomaa, että opiskelu on tehotonta.

Vanhemmat voivat esimerkiksi yrittää yhdessä lapsen kanssa etsiä, mikä opiskelussa on haastavaa. Lapsi voi kertoa, että vaikka hän kuinka pänttää sanoja päähänsä, ne eivät tartu mieleen. Vanhempi voi kysyä, voisiko sanoja lukemisen sijasta kuunnella. Vanhempi voi myös viestittää kouluun, että lukeminen ei ehkä ole lapselle paras oppimismuoto ja kysyä, voisiko oppilas saada kuunneltavaa materiaalia. Vanhempien oma esimerkki on myös erittäin tärkeää. Jos vanhempi näyttää, että on kiinnostunut lapsen koulunkäynnistä ja koulussa opitusta, voi innostus tarttua lapseen.

Noidankehä

Pakollisten kurssien loputtua yritin opiskella sivuaineita ja historian syventäviä opintoja. Siihen minulla ei kuitenkaan ollut valmiuksia, olisin tarvinnut ulkopuolista apua. Sen hakeminen oli kuitenkin ylivoimaista. Kaikki energia meni jokaisesta päivästä selviytymiseen ja kulissien ylläpitoon.

Ilman tietoa diagnoosista, elämästäni tuli noidankehä. Stressi opinnoista johti väsymykseen. Väsymys johti as-piirteiden pahenemiseen, joka vaikeutti arkea. Arjen vaikeutuminen aiheutti lisää stressiä opintojen kohtalosta. Sinnittelin naama irvessä, sillä minulla ei ollut ketään keneltä pyytää apua. Kirjon ihmisenä minulle oli kovin vaikeaa lähteä ottamaan asioista selvää. Koulukuraattoreista ja tukihenkilöistä on vähän apua, jos kynnys kohdata heitä on liian korkea. Vanhemmat taas eivät ymmärtäneet korkeakouluopiskelusta käytännössä mitään. Siksi olisi erittäin tärkeää, että kynnys avun hakemiseen ja saamiseen olisi mahdollisimman matala sekä kodissa että koulussa.

Vaikeuksista huolimatta, minäkin onnistuin, ja valmistuin lopulta kandidaatiksi yliopistosta. Välissä oli kuitenkin pitkä sairasloma ja Aspergerin diagnosointi. Maisteriksi päätin olla lukematta, sillä diagnoosin jälkeen suuntasin uusille urille.

Vaikka elämän virtaan muodostuisi esteeksi tilapäinen pato, se on aina mahdollista päihittää!