Laajemmat hartiat – noloa vai normaalia?

Katja Pulkkinen

Kirjoittaja työskentelee Vanhempainliitossa Kodin ja Koulun Päivän koordinaattorina ja hankeviestinnässä.

Sali täyttyi aktiivisista kuulijoista, kun kolmivuotisen, toisen asteen opiskelijoiden hyvinvoinnin vahvistamiseen tähtäävän Chillisti mukana! -hankkeen hedelmiä poimittiin Helsingin musiikkitalolla.

”En viitsi häiritä, ei opettajalla ole aikaa kuitenkaan”, miettii toista astetta käyvän nuoren vanhempi. ”En änge nenääni nuoren opiskeluun. Kokee nolona, että puutun”, pohtii toinen.

Miten oppilaitoksissa voitaisiin madaltaa kynnystä vanhempien yhteydenotoille? Ja miksi vanhempien kohtaamiseen kannattaa raivata työaikaa. Miksi opettaminen ei riitä?

Tällaisia asioita mietittiin Vanhempainliiton Chillisti mukana! -hankkeen loppuseminaarissa Helsingin musiikkitalolla. Hankkeessa on etsitty ratkaisuja nuorten hyvinvointihaasteisiin, jotka vaikeuttavat ja estävät opiskelua. Vastauksia on haettu vertaisuudesta ja yhteisöllisyydestä, etenkin kodin ja oppilaitosten yhteistyötä kehittämällä.

Tilaisuuden seitsenkymmenpäisestä yleisöstä huokui kahvikuppien kilistessä ja paneelikeskusteluun hiljennyttäessä hyvä henki ja innostus.

Yksi oppilaitos kertoi kehittäneensä kotien kanssa tehtävälle yhteistyölle minimikriteeristön ja aikovansa kertoa vanhemmille palvelulupauksen tavoin, mihin se sitoutuu.

Moni oli ollut hankkeessa mukana. Chillit asiantuntijat Ville Koikkalainen ja Minna Palmu ehtivät hankevuosina huhkia kokoon kymmeniä työpajoja ja lukuisia keskusteluja, joissa oppilaitokset ja muut nuorten parissa toimivat pohtivat yhteisvoimin, miten tukiverkkoa nuorten ympärillä voidaan vahvistaa yhdessä tekemällä.

Yksi oppilaitos kertoi kehittäneensä kotien kanssa tehtävälle yhteistyölle minimikriteeristön ja aikovansa kertoa vanhemmille palvelulupauksen tavoin, mihin se sitoutuu. Yhteistyölle syntyy vakaa pohja, kun opinahjo viestii kodeille, mistä ammattilaiset huolehtivat ja mitä he taas toivovat huoltajien tekevän.

Eräs kertoi, että heillä on alettu soittaa kaikille vanhemmille lukukauden alussa, toinen, että heillä opiskelijatuutorit ovat tulleet mukaan kotiväeniltojen paneelikeskusteluihin ja vastaamaan vanhempien kysymyksiin. Sekin nostettiin esiin, että vanhempien merkityksen tunnistaminen lähtee jo kunnan tasolta, esimerkiksi siitä, että vanhemmat huomioidaan toimialan osallisuussuunnitelmassa.

Sano se ääneen

Toisen asteen opinnot ovat haastavia. Vielä haastavampi ja vaikeasti ennustettavampi on ympäröivä maailma. Monen nuoren oma toive on, että aikuiset ovat apuna, tukena ja kannustavat.

Vanhemmat voivat tukea nuortaan opiskelupolulla, kun he saavat siihen välineitä: tietoa ja keskusteluyhteyden kouluun.

Jos ensimmäinen yhteydenotto kotiin tulee vasta, kun asiat menevät pieleen, jokin on mennyt oppilaitoksessa pieleen.

Myönteistä yhteisen tekemisen meininkiä vahvistavat esimerkiksi lyhyet viestit Wilmassa aika ajoin: ”Kaikki on hyvin, tällä viikolla on ollut teoriaa, ensi viikolla mennään työpajalle.”

Oppilaitosten, opettajien ja opiskeluhuollon kannattaa sanoa vanhemmille ääneen: yhteydessä voi olla matalalla kynnyksellä, yhteydenpito on osa työtä. Sitäkin sopii korostaa, että pienet asiat ovat isoja asioita ja että aikaisemmin on parempi kuin liian myöhään.

Koulu ei tietenkään voi kantaa ylen määrin vastuuta. Oppivelvollisuuden laajentuminen on tuonut toiselle asteelle nuoria, joiden edellytykset opiskeluun ovat keskeneräisiä, joiden huoltajat tarvitsevat itse apua ja joiden huomioiminen vaatii oppilaitoksilta aiempaa enemmän suunnittelua, keinovalikoimaa ja tukitoimia. Tilanteessa korostuu, minkälaisia yhteistyömalleja oppilaitoksilla on esimerkiksi perhekeskusten ja lastensuojelun kanssa, jotta kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevista nuorista pystyvät muutkin ottamaan koppia.

Tukea vai tuppautumista?

Itsenäistyessään ihminen ottaa vastuun omasta elämästä, mutta ei meistä kukaan ole ikinä niin aikuinen, että selviäisi elämästä yksin.

Kun kodit saavat tarpeeksi tietoa opinnoista, oppilaitoksen rutiineista ja oman nuorensa pärjäämisestä niissä, heidän on helpompi havaita, miten kotona voidaan kartuttaa nuoren keinovalikoimaa selvitä itsenäisesti, milloin vanhemmat voivat vaivihkaa muistuttaa jostakin, missä kohdassa kannattaa tarjota mahdollisuutta rupatteluun ja milloin on aika ohjata nuorta avun pariin.

Meillä Suomessa kuuluu kulttuuriin, että pyritään pärjäämään yksin. Sisukkuus on voimavara, mutta samalla me kaikki kotona ja oppilaitoksissa voimme rakentaa uutta yhteisöllisyyden kulttuuria. Sopiva tukeminen ja välittäminen eivät ole noloa tunkeilua tai nuoren itsenäistymisen tiellä seisomista, vaan laajempia hartioita haastavassa maailmassa. Sellainen kantaa läpi elämän, meitä kaikkia.

Omat rajat ja työajat

Tiedämme, että aika ei ole ehtymätön luonnonvara. Nuorten kannattelu ja yhteistyön tekeminen ei saa jäädä yksittäisten opettajien motivaation ja harteiden varaan. Se pitää resursoida, ja sujuvoittaa yhteistyön tekemistä arjessa. Moni oppilaitos on tiedostanut tarpeen henkilökunnan kouluttamiselle, kirjannut yhteistyön paikkoja vuosikelloonsa ja laatinut valmiita viestintäpohjia opettajien käyttöön.

Kaiken keskellä korostuu ammattiopisto Liven rehtorin Antti Aavikon paneelissa lausuma ajatus: Päivittäinen kohtaaminen on sävykysymys, ei resurssikysymys.

”Yksi ope oli tehnyt minuutin videon lapseni luokan vanhemmille: Esitteli itsensä ja kertoi, että tulee pitämään luokasta hyvää huolta. En ollut ikinä ennen saanut näin hyvää viestiä opettajalta. Se oli henkilökohtainen ja siitä huokui välittäminen. Videolla opettaja myös kertoi, milloin on tavoitettavissa”, Aavikko kertoi.

Kaunis tapa sanoa, että opettaja samaan aikaan välittää, haluaa yhteydenpitoa ja huolehtii omista rajoistaan.

Lisää hankkeen hedelmiä voit poimia täältä