Osallisuus on lapsen kokoinen hetki

Anu Uusikylä
Kirjoittaja on äiti, tukiperheäiti, luokanopettaja ja väitöskirjatutkija.  

Muutama vuosi sitten olin aloittelemassa oppilaiden kehityskeskusteluja luokassani. Oppilaani Olli (nimi muutettu) pyysi, että saisi jättää keskustelun väliin. Tuo puheen täyttämä puolituntinen ja puuduttava paikallaan istuminen ei houkutellut häntä. Kun en muutakaan keksinyt, nappasin mukaan toiminnanohjauskortit, joissa on kuvia oppiaineista ja koulupäivän tapahtumista. Piirsin paperille hymyilevän, tavallisen ja surullisen naaman ja pyysin Ollia kertomaan korttien ja naamojen avulla ajatuksiaan koulunkäynnistään.

Keskustelu eteni yllättävällä tavalla. Tavallisesti vähäpuheinen Olli puhua pulputti ja sijoitteli kuvia iloisesti. Ollin äiti, erityisopettaja ja minä luokanopettajana kuuntelimme, nyökyttelimme ja kysyimme tarkentavia kysymyksiä. Vaikka olin opettanut Ollia yli vuoden, en ollut juurikaan päässyt perille hänen nasevasta huumoristaan, uintiharrastuksestaan ja mopojen värkkäämisestä autotallissa. Myönteinen tunnelma ei tullut vain siitä, että naurettiin ja kehuttiin. Olli nosti esiin ääneen lukemisen vaikeuden ja hankalat kaveriasiat. Myös aikuiset juttelivat haasteista kotona ja koulussa. Mietimme yhdessä käytännöllisiä ratkaisuja arjen haasteisiin. Luokkatilan ilmapiiri suorastaan hyrisi, kun Olli tuli näkyväksi kokemuksineen, mielipiteineen ja elämänpiireineen.

Osallisuutta tulee tarkastella lapsen näkökulmasta, ei pelkästään aikuisten silmin.

Tästä lähti liikkeelle kuvallisen keskustelumateriaalin tuotanto yhteistyössä Suomen Vanhempainliiton, Oppimis- ja ohjauskeskus Valterin, Martinniemen koulun ja Oulun yliopiston Fire- tutkimuskollektiivin kanssa. Tällä hetkellä Kesy – Keskustelu symbolein ja Syke – Syventävä keskustelu materiaalit ovat levinneet monenlaisiin keskusteluihin, joissa käsitellään lapsen tai nuoren kanssa heidän hyvinvointiinsa liittyviä asioita. Oppiaineita, opiskelutaitoja, arjen toimia, tunteita, ihmisiä ja paikkoja esittäviä kuvakortteja käytetään myös varhaiskasvatuksessa ja kodeissa, kun halutaan selkiyttää arkea lapsen kanssa.

KESY-keskustelun hyödyllisyys kumpuaa siitä, kun lapsi voi “pelatessaan” liikkua, näprätä ja ilmaista itseään muutoinkin kuin puhumalla. Kuvat täydentävät lapsen sanallista ja kehollista ilmaisua, ne ovat kurkistusikkuna hänen kokemusmaailmaansa. Kuvien avulla lapsi voi suunnata itselleen tärkeisiin aiheisiin, jopa sellaisiin, joita on vaikea sanallistaa. Aikuisille kuvallinen keskustelu antaa tärkeää tietoa lapsen kokemuksista, tuen tarpeista ja vahvuuksista.

Osallisuuden edistämiseen ei tarvita sen kummempia taikatemppuja, kunhan muistaa, että osallisuus on lapsen kokoinen hetki.

Mitä olen oppinut osallisuudesta tutkittuani sitä useamman vuoden? Ainakin sen, että osallisuutta tulee tarkastella lapsen näkökulmasta, ei pelkästään aikuisten silmin. Lapset leikkivät, piirtävät, höpöttävät ja hengailevat osallisuutta. Osallistumisen mahdollisuudet aukeavat tai estyvät ohikiitävissä hetkissä, joissa puheen sävyillä, katseilla, liikkeillä ja eleillä on merkitystä. Vaikkei kukaan sanoisi mitään, ryhmädynamiikka saattaa vaikuttaa siten, että se kutsuu mukaan tai karkottaa pois osallisuudesta. Yhtä lailla tavarat, paikat, tottumukset ja säännöt vaikuttavat siihen, miten lapsi pystyy osallistumaan. Lapset ovat kertoneet, että esimerkiksi huono istumapaikka, riidat, nälkä, väsymys, kiire, aistikuormitus tai epäselvät ohjeet haittaavat osallistumista koulussa. Sitten taas leppoisa ilmapiiri, mieluinen istumapaikka ja kaverin mukanaolo sekä mahdollisuus liikkua ja valita työtapoja edistävät osallisuutta. Pienelläkin asialla voi olla suuri vaikutus.

Viime vuosien kouluterveyskyselyissä on todettu, että mahdollisuus vaikuttaa, sanoa mielipiteensä ja kokea ryhmään kuulumista ei toteudu kaikkien oppilaiden kohdalla. Siksi osallisuutta ei voi jättää itsestään ajelehtimaan tai yksinomaan lasten harteille. Osallisuudelle on luotava tiloja ja tehtävä näkyväksi siihen vaikuttavia tekijöitä. Lapset ovat osallisuuden asiantuntijoita ja heidän aloitteitaan kannattaa kuulostella. Esimerkiksi kehottaessani pyytämään uusia oppilaita mukaan ryhmään eräs lapsista vastasi: ”Kyllä me tutustuttaisi, kunhan olisi jotain yhteistä tekemistä.” Tämä on niin totta. Leppoisa yhdessä puuhailu kotona ja koulussa vahvistaa lapsen kokemusta siitä, että hän kuuluu ryhmään ja tulee siellä kuulluksi. Osallisuuden edistämiseen ei tarvita sen kummempia taikatemppuja, kunhan muistaa, että osallisuus on lapsen kokoinen hetki.